Saaristokulttuuria, vesjkansan historiaa ja norppia Savonlinnassa
Verkostokoordinaattorit Erika Englund ja Sini Yläsaari osallistuivat Savonlinnassa 2.–3.6. järjestettyyn saaristoseminaariin. Kaksipäiväisen tapahtuman teemana oli saaristokulttuuri. Ohjelmaan sisältyi tutustuminen Metsämuseo Lustoon ja Riihisaaren museoon sekä tietenkin asiaa saimaannorpista – ja hieman norppien bongailuakin.
Varsinaisen seminaaripäivän avasi Saaristoasiain neuvottelukunnan varajäsen Jouni Koskela, joka toi osallistujille neuvottelukunnan terveiset. Iloisena yksityiskohtana hän oli huomannut Itä-Savossa julkaistun mielipidekirjoituksemme, jossa pohdimme kysymystä: kuka meille oikein opetti, että parempi elämä löytyy kaupungista?
Maakuntaliiton tervehdyksen toi Heini Utunen. Hän muistutti, että Etelä-Savon alueella on noin 21 000 saarta ja että noin 15 prosenttia maakunnan väestöstä asuu saaristoalueilla. Maakunnalle on tärkeää, että kirkkaat vedet säilyvät myös tuleville sukupolville ja että alueen vahvuudet – ruoka, metsät, vesistöt ja matkailu – pysyvät elinvoimaisina. Maakunnassa sijaitsee myös kolme kansallispuistoa.
Savonlinnan kaupunginjohtaja Ding Ma kuvasi puheenvuorossaan osuvasti, kuinka Savonlinnassa vesi ei ole pelkkä maisema, vaan elämäntapa.
– Emme toimi vesistöistä huolimatta, vaan niiden ansiosta, hän totesi.
Ajatus konkretisoitui viimeistään Riihisaaren museon edustalla olevasta kyltistä, jossa etäisyydet ilmoitettiin Viipuriin (218 km) ja Helsinkiin (339 km). Vesistöjen äärellä on kautta historian kuljettu sinne, missä markkinat ovat olleet ja minne on ollut helpointa päästä.
Ma muistutti, että sillat, lossit ja lautat eivät ole saaristoalueilla ylimääräisiä kustannuksia vaan osa alueiden elinehtoja. Saaristoon investoiminen ei ole menoerä, vaan investointi mahdollisuuteen asua saaristossa ja jatkaa vesikansan tarinaa myös tulevaisuudessa.
Eläkeläisdosentti Tapani Innanen johdatti kuulijat vesjkansan historiaan. Kuten nimikin kertoo, vesjkansa liikkui vesitse, kun taas muakansa kulki maata pitkin. Kirkkoveneet olivat aikansa joukkoliikennettä, eivät vain kirkkomatkoja varten. Suurimmat veneet kuljettivat jopa 140–160 ihmistä, ja niitä souti 40 hankainparia.
Myöhemmin höyrylaivat tulivat puutavaran kuljetuksen ja hinaamisen tarpeisiin. Itse Savonlinnan eteläisestä saaristosta lähtöisin oleva Innanen kuvasi myös lyhyeksi jäänyttä yhteisalusaikakautta vuosina 1975–1987, jonka jälkeen tie-, silta- ja lauttaverkostoa alettiin laajentaa.
Puheenvuoro muistutti siitä, että saaristo ei ole koskaan ollut pelkkä syrjäinen reuna-alue. Se on ollut aktiivisesti asuttu, siellä on harjoitettu yritystoimintaa, käyty tansseissa ja eletty täyttä elämää. Osa Savonlinnan saaristoalueista on suojeltu kulttuurimaisemina, joissa näkyvät perinteinen rakentaminen ja vanhat pihapiirit. Innasen mukaan alueen suurin aarre on kuitenkin edelleen luonto – erityisesti Saimaan Pihlajavesi.
Saaristoasiain neuvottelukunnan tilaamaa selvitystä saariston kulttuuriperinnön alueellisista piirteistä esitteli Teemu Mökkönen. Selvityksessä tarkasteltiin viittä saaristoaluetta SYKEn saaristoalueluokituksen pohjalta hyödyntäen valtakunnallisia rekisteriaineistoja.
Esille nousivat alueiden omaleimaiset kulttuuriperinnön piirteet: rannikon majakat, Järvi-Suomen kalliomaalaukset, ruukkiympäristöt, veneet, hylyt ja monet muut kulttuurihistorialliset kohteet. Mielenkiintoinen havainto oli, että tarkastelualueena olleesta Inarin saaristosta ei löytynyt juuri lainkaan rakennussuojelukohteita.
Selvitystä kuunnellessa jäin kuitenkin pohtimaan, miten tällaisissa tarkasteluissa voitaisiin paremmin huomioida aineeton kulttuuriperintö. Miten kuvata niitä asioita, jotka tekevät saaristosta elävän? Hetken mielijohteesta syntyvää improvisaatiota, eri-ikäisten ihmisten keskusteluja saunan lauteilla, yhdessä tekemistä niin arjessa kuin kriiseissäkin. Myös musiikki, murteet ja saaristolaisten poikkeuksellinen halu käyttää omaa aikaansa yhteisen ympäristön hyväksi ovat osa kulttuuriperintöä.
Kulttuuriperintöä käsitelleeseen paneelikeskusteluun osallistuivat museojohtaja Nikke Kaartinen, saaristotoimikunnan puheenjohtaja Tapio Mikkonen, kulttuuriympäristöasiantuntija Laura Hesso, Kotiseutuliiton varapuheenjohtaja Kirsti Kovanen, ympäristöministeriön erityisasiantuntija Annukka Lyyra sekä Ihmekollektiivin perustajajäsen ja saaristoasukas Mari Bahrami.
Keskustelu käynnistyi kysymyksellä siitä, mitä saaristolaisuus oikeastaan on. Bahrami kuvasi sitä osuvasti ajatuksella, että maailma avautuu veden kautta ja että vesi kietoutuu osaksi jokapäiväistä arkea. Muut panelistit täydensivät kuvaa korostamalla saariston monia ulottuvuuksia: historiaa, perinteitä, vesireittejä ja elävää elämäntapaa. Kaartinen kertoi aloittaneensa "Saimaa-opinnot" muuttaessaan alueella ja yllättyneensä siitä, kuinka laaja ja moniulotteinen kokonaisuus saaristo lopulta on.
Paneelissa haluttiin myös murtaa vanhoja mielikuvia. Saaristoelämä ei ole enää verkonkudontaa sarkahousuissa, vaan modernia elämää, jossa yhdistyvät etätyö, omavaraisuuden elementit, valmius toimia erilaisissa tilanteissa sekä pitkäjänteinen suhde ympäristöön. Kulttuuri ei ole vain menneisyyden säilyttämistä, vaan jatkuvaa uudistumista.
Keskustelussa nousi esiin myös kysymys saariston mahdollisuuksista. Ehdotuksina mainittiin muun muassa museotapahtumat saaristossa, rantakalaillat, ruokamatkailu, höyrylaivaperinne, pyöräilyreitit sekä erilaiset yhteisölliset tapahtumat. Saaristo nähtiin suoranaisena kulttuuriperinnön hotspotina, jossa monet kiinnostavat ilmiöt ovat edelleen elävä osa arkea.
Yhteisöllisyyden vahvistamiseksi tarvitaan panelistien mukaan ennen kaikkea kohtaamisia: runoiltoja riihissä, yhteisiä tapahtumia, tarinankerrontaa ja mahdollisuuksia kokoontua yhteisten asioiden äärelle. Samalla pitäisi rohkaista ihmisiä tallentamaan omaa paikallista perintöään, jotta se säilyisi myös tuleville sukupolville.
Erityisen tärkeänä nähtiin se, että tunnistamme myös nuoremman kulttuuriperinnön emmekä keskity vain vanhaan. Saariston vahvuus on sen omaleimaisuus, ja juuri sitä tulisi uskaltaa tuoda rohkeammin esille.
Jenni Ruottinen Lupa- ja valvontavirastosta esitteli kattavasti viraston toimintaa sekä sitä, miten rantarakentamista voidaan mahdollistaa myös saimaannorpan suojelualueilla. Esitys tarjosi hyvän kokonaiskuvan siitä, kuinka luonnonsuojelun ja alueiden käytön tarpeita pyritään sovittamaan yhteen.
Oravissa toimiva yrittäjä Jukka Laitinen kertoi omasta yritystoiminnastaan ja siitä, kuinka hän on onnistunut tuotteistamaan osia alueen kulttuuri- ja luontoperinnöstä. Yrityksen palveluihin kuuluu muun muassa norpanbongauksia, melontaretkiä, kalastusta ja vaelluksia. Laitisen viesti oli selkeä: norppa ei ole alueelle haitta, vaan merkittävä vetovoimatekijä.
Seminaarin viimeisinä puhujina esiintyivät Pekka Koli ja Esa Innanen, jotka lumosivat yleisön esittelemällä otteita höyrylaivaperinteestä kertovista dokumenttielokuvistaan. Molemmat ovat aktiivisia kotiseututoimijoita, jotka tallentavat ja tekevät näkyväksi paikallista kulttuuriperintöä. Dokumentit puhuttelevat alueen omia asukkaita, mutta toimivat samalla myös ikkunana ulkopuolisille alueen historiaan ja identiteettiin.
Puheenvuoroissa korostui ajatus siitä, että paikallinen kulttuuri tarvitsee tekijöitä, näkyvyyttä ja myös rahoitusta. Dokumenttielokuva on yksi tapa tehdä aineeton kulttuuriperintö näkyväksi ja säilyttää sitä tuleville sukupolville.
Päivän ohjelman jälkeen tutustuimme Metsämuseo Lustoon asiantuntevien oppaiden johdolla. Museo osoittautui monipuoliseksi ja kiehtovaksi kokonaisuudeksi, jossa olisi helposti viettänyt huomattavasti enemmänkin aikaa.
Illanvietto jatkui tunnelmallisella yhteisellä illallisella Olavinlinnassa. Tarjolla oli paikallisia muikkuja ja perunamuusia – mitäpä muuta Saimaan äärellä olisi voinut toivoakaan.
Seminaarin toinen päivä oli varattu opastetulle norpparisteilylle. Matkan aikana kuulimme mielenkiintoisia puheenvuoroja muun muassa Pidä Saaristo Siistinä ry:n Katja Rytköseltä, Itä-Suomen Kalaleaderin kala-aktivaattori Tea Nousiaiselta sekä saaressa ilman autoa asuvalta Satu Kokkoselta.
Laivalla nautimme lounaan samalla kun seurasimme Saimaan saaristomaisemia – ja onnistuimme myös bongaamaan pari norppaa.
Risteilyn päätteeksi laiva rantautui Riihisaaren museoon, jossa tutustuimme oppaiden johdolla museon näyttelyihin sekä historiallisten museolaivojen kokoelmaan.
Lämmin kiitos seminaarin järjestäjille onnistuneesta tapahtumasta. Erityisesti norpparisteily tarjosi erinomaisen mahdollisuuden keskusteluille ja verkostoitumiselle. Aurinkoisessa säässä, Saimaan maisemissa, aika kului suorastaan siivillä.
Seminaarin jälkeen jäi vahva tunne siitä, että saaristokulttuuri ei ole vain menneisyyden vaalimista. Se on elävä ja jatkuvasti uudistuva kokonaisuus, jossa luonto, ihmiset, elinkeinot, yhteisöllisyys ja paikallinen identiteetti kietoutuvat yhteen. Juuri tämän vuoksi sen säilyttäminen ja kehittäminen on tärkeää myös tulevaisuudessa.
Kuvat: Sini Yläsaari
