Ylen Hailuodon uutta siltaa käsittelevän jutun kommenttikentässä tuli vastaan kommentti, joka pysäytti:
”Olisipa muillakin maaseudun pikkukunnilla samanlaisia ongelmia: valtio on maksanut uuden hienon kulkuväylän ja nyt tänne tulee liikaa kaupunkilaisia rahapussi taskussa. Mitä ihmettä me tehdään niiden kanssa? Anotaan valtionapua! Huhheijaa.”
Kommentti on varmasti tarkoitettu hieman ilkikuriseksi. Samalla se tiivistää hämmästyttävän hyvin sen, kuinka vaikeaa saariston olosuhteita on joskus ymmärtää mantereelta käsin.
Saavutettavuus on saarella osa perusinfrastruktuuria, ei valtion lahjoittama matkailuinvestointi.
Tämä tuntuu olevan asia, joka unohtuu keskustelussa kerta toisensa jälkeen.
Kun valtio rakentaa maantien tai sillan mantereella, emme yleensä ajattele, että kyseessä olisi erityinen lahja tien varrella asuville ihmisille. Tie on osa yhteiskunnan infrastruktuuria. Sen kautta kuljetaan töihin ja kouluun, viedään tavaraa, tullaan kotiin, hoidetaan yrityksiä ja eletään tavallista elämää.
Saarella lautta, yhteysalus tai silta tekee täsmälleen samaa.
Silti saaristoliikenteestä puhutaan usein kuin se olisi ylimääräinen palvelu, jonka valtio ystävällisesti tarjoaa pienelle joukolle ihmisiä. Ja jos yhteyttä parannetaan, ajatellaan helposti, että saarelaiset ovat saaneet jotain erityistä – ja että parantuneen yhteyden tuomien seurausten pitäisi tietenkin olla pelkästään positiivisia.
Hailuoto osoittaa hyvin, ettei asia ole näin yksinkertainen.
Kun saavutettavuus muuttuu nopeasti, myös saarella liikkuvien ihmisten määrä voi muuttua nopeasti. Mutta kunnan koko ei muutu samassa tahdissa. Pienen kunnan pitää edelleen selvitä pienen kunnan organisaatiolla ja veropohjalla. Samaan aikaan sen infrastruktuuria ja palveluita saattaa käyttää moninkertainen määrä ihmisiä: tarvitaan pysäköintiä, jätehuoltoa, käymälöitä, liikenteenohjausta, turvallisuutta, opastusta ja monenlaista muuta kapasiteettia, jota ei ole mitoitettu uuden tilanteen mukaan.
Tähän vastataan helposti: mutta turistithan tuovat rahaa.
Totta kai tuovat. Matkailijat ovat paikallisille yrityksille mahdollisuus, ja lisääntynyt kysyntä voi synnyttää uusia palveluja, työpaikkoja ja yritystoimintaa. Sitä ei pidä vähätellä.
Mutta turistin rahapussi ja kunnan rahapussi eivät ole sama asia. Kahvilaan jätetty kymmenen euroa ei muutu kymmeneksi euroksi kunnan käytettäväksi. Samalla kun yksityinen yritys saa uusia asiakkaita, kunta voi joutua tekemään nopeasti huomattavia investointeja, jotta tuhansien ihmisten liikkuminen alueella ylipäänsä toimii.
Tässä tullaan asiaan, joka koskee Hailuotoa paljon laajemmin koko Suomen saaristoa.
Vakituisen väestön määrä kertoo saaristossa yllättävän vähän siitä, kuinka monen ihmisen tarpeisiin infrastruktuuri ja palvelut todellisuudessa joutuvat vastaamaan. Tilasto voi sanoa, että saarella asuu 900 ihmistä. Toisella saarella ehkä 250. Siitä on helppo päätellä, että myös palvelujen ja infrastruktuurin tarve on suunnilleen sen kokoinen. Todellisuus voi olla aivan toinen.
Kesäasukkaat, matkailijat, päiväkävijät, veneilijät ja muut kausittaiset käyttäjät voivat moninkertaistaa väkimäärän. He käyttävät teitä, laitureita, jätehuoltoa ja muita palveluja. Jos sattuu onnettomuus, myös pelastuspalvelujen pitää kyetä vastaamaan tilanteeseen silloin, kun saaressa on eniten ihmisiä – ei vain marraskuisen väestötilaston perusteella.
Ja juuri tässä saaristo törmää kerta toisensa jälkeen järjestelmään, joka katsoo ensisijaisesti vakituisten asukkaiden määrää. Pieni asukasluku tarkoittaa pientä kuntaa, pientä veropohjaa ja helposti myös ajatusta pienestä palvelutarpeesta. Mutta saariston todellinen käyttäjämäärä voi olla aivan jotain muuta.
Siksi Hailuodon tilannetta ei kannata kuitata toteamalla, että kunnan pitäisi vain olla tyytyväinen uusista kävijöistä.Parempi saavutettavuus on hyvä asia. Matkailu voi olla valtava mahdollisuus. Uusi silta voi synnyttää yritystoimintaa ja uusia tapoja kehittää saarta. Mutta mahdollisuus ei poista kustannuksia.
Eikä tie, silta, lautta tai yhteysalus ole palkinto siitä, että joku sattuu asumaan saaressa.
Se on se tie, jota pitkin saarelainen pääsee kotiin.
Ja juuri siksi Suomessa tarvitaan saaristopolitiikkaa. Ei siksi, että saaristo tarvitsee erityiskohtelua, vaan siksi, että saariston erityisolosuhteet muuttavat sitä, miten tavallisetkin yhteiskunnan ratkaisut toimivat.
