Jokaisella nuorella tulee olla yhdenvertainen mahdollisuus suorittaa toisen asteen koulutus riippumatta siitä, asuuko hän kaupungissa, maaseudulla vai saaristossa. Oppivelvollisuuden laajentaminen on vahvistanut tätä periaatetta, mutta sen toteutuminen käytännössä edellyttää, että myös koulutuksen saavutettavuus, asuminen ja liikkuminen huomioidaan nykyistä paremmin.
Saaristo- ja harvaan asutuilla alueilla koulutuksen saavutettavuutta ei voida arvioida pelkästään etäisyyksien perusteella. Kartalla lähimpänä sijaitseva lukio tai ammatillinen oppilaitos ei välttämättä ole opiskelijalle todellinen vaihtoehto. Oppilaitokseen ei ehkä pääse päivittäin julkisella liikenteellä, yhteydet eivät sovi koulupäivän aikatauluihin tai matka-aika muodostuu kohtuuttomaksi. Tämän vuoksi lainsäädännössä tulisi etäisyyden lisäksi huomioida myös todellinen matka-aika. Monilla saaristo- ja maaseutualueilla ongelmana eivät ole pitkät kilometrit vaan puutteelliset tai huonosti yhteensovitetut kuljetusjärjestelyt.
Myöskään opiskelupaikkakunnalta ei välttämättä löydy alaikäiselle soveltuvaa asuntoa, opiskelija-asuntolaa tai muuta turvallista asumisratkaisua. Jos muuttaminen on välttämätöntä, opiskelijan ei tulisi joutua siirtämään kotikuntaansa tai virallista asuinpaikkaansa saadakseen tarvitsemansa tuet. Nykyiset järjestelmät voivat kuitenkin kannustaa kirjojen siirtämiseen opiskelupaikkakunnalle. Tämä vääristää alueellisia väestötilastoja ja vahvistaa kuvaa maaseudun ja saariston väestökadosta tilanteissa, joissa nuoren tosiasiallinen koti, perhe, sosiaaliset verkostot ja tulevaisuudensuunnitelmat ovat edelleen lähtöalueella.
Tukijärjestelmien tulisi nykyistä paremmin erottaa toisistaan opiskelun vuoksi tapahtuva väliaikainen asuminen ja varsinainen muutto. Opiskelun vuoksi toiselle paikkakunnalle muuttanut nuori on usein edelleen osa kotiseutunsa yhteisöä, ja monen tavoitteena on palata valmistumisen jälkeen takaisin.
Erityisen haastava tilanne syntyy silloin, kun ammatillinen koulutus on keskittynyt harvoille paikkakunnille. Nuoren mahdollisuus valita itseään kiinnostava koulutusala ei saisi riippua siitä, missä hän sattuu asumaan. Jos esimerkiksi tiettyä koulutusalaa järjestetään omalla kielellä vain yhdessä oppilaitoksessa, muuttaminen ei ole opiskelijan vapaa valinta vaan seurausta koulutusjärjestelmän rakenteesta. Aidosti maksuton toisen asteen koulutus edellyttää, että myös asumiseen ja opiskelupaikkakunnalle siirtymiseen liittyvät kustannukset ja käytännön mahdollisuudet huomioidaan ja korvataan.
Pidämme ongelmallisena esityksessä käytettyä lähtökohtaa, jonka mukaan tukea arvioidaan lähimmän oppilaitoksen perusteella. Nuorella tulee olla todellinen mahdollisuus hakeutua omien kiinnostustensa, kykyjensä ja tulevaisuudensuunnitelmiensa mukaiseen koulutukseen. Koulutusalan tai tulevan ammatin ei tulisi määräytyä asuinpaikan perusteella. Tämä korostuu erityisesti saaristoalueilla sekä ruotsinkielisessä koulutuksessa, jossa koulutustarjonta on monin paikoin rajallista.
Ensisijaisena tavoitteena tulisi kuitenkin olla, että nuori voi mahdollisuuksien mukaan jatkaa asumista kotonaan myös toisen asteen opintojen aikana. Monilla saaristo- ja maaseutualueilla tarve muuttaa pois alaikäisenä ei johdu etäisyydestä vaan puutteellisista kuljetusjärjestelyistä. Toimivilla liikenneyhteyksillä voidaan vähentää nuorten pakollista poismuuttoa ja vahvistaa heidän mahdollisuuksiaan säilyttää yhteys omaan kotiyhteisöönsä.
Erityistä huomiota tulee kiinnittää alle 17-vuotiaisiin opiskelijoihin, jotka joutuvat muuttamaan opiskelupaikkakunnalle. Heidän tukitasonsa ei saisi jäädä heikommaksi kuin niiden ikätovereiden, jotka voivat jatkaa asumista kotonaan. Maantieteellisistä olosuhteista johtuva muuttaminen ei ole nuoren oma valinta, eikä siitä tulisi seurata taloudellista haittaa. Tukijärjestelmän tulisi huomioida, että asumiskustannukset ovat tällaisissa tilanteissa suoraan seurausta oppivelvollisuuden toteuttamisesta.
Jos opiskelija joutuu asumaan opiskelupaikkakunnalla koulutuksen vuoksi, asumisen kustannukset eivät pääty lukuvuoden päättyessä. Käytännössä asunto on usein säilytettävä myös kesän ajan, jotta opinnot voivat jatkua keskeytyksettä syksyllä. Tukijärjestelmän tulisi tunnistaa tämä todellinen kustannusrakenne.
Pidämme myönteisenä, että esityksessä ehdotetaan oppivelvollisten viikonloppumatkojen tukemista. Samalla tulee varmistaa, että korvausjärjestelmä huomioi kuukausien vaihtelun eikä johda tilanteisiin, joissa viidennen viikonlopun matkat jäävät kokonaan opiskelijan tai hänen perheensä kustannettaviksi.
Lisäksi nuorille ja heidän perheilleen tulee tarjota selkeää, ymmärrettävää ja helposti saavutettavaa tietoa erilaisista tukimuodoista, asumisvaihtoehdoista sekä niiden taloudellisista vaikutuksista. Nykyinen järjestelmä muodostuu useista eri tuista, ehdoista ja viranomaisista, minkä vuoksi kokonaisuuden hahmottaminen on vaikeaa jo aikuisille. Nuoren koulutusvalintojen ei tulisi riippua siitä, kuinka hyvin perhe osaa navigoida tukijärjestelmän yksityiskohdissa.
Toisen asteen koulutuksen aidon saavutettavuuden tulee tarkoittaa muutakin kuin opiskelupaikan olemassaoloa. Nuorella tulee olla tosiasiallinen mahdollisuus päästä koulutukseen, asua turvallisesti, ylläpitää yhteyttä kotiinsa ja valita koulutuspolkunsa omien tavoitteidensa eikä maantieteellisen sijaintinsa perusteella.
