Valot merellä, valot maissa
Mustassa yössä horisontissa näkyy ankkurivaloja. Kymmeniä. Ne seisovat hiljaa paikallaan. Ne odottavat. Niiden takana kulkee liikenne, jota emme hallitse, mutta jonka keskellä elämme.
Asun Pellingissä. Olen yrittäjä. Tämä ei ole maisema. Tämä on eturivinäytös.
Aluevesirajalle on matkaa noin kymmenen kilometriä. Se ei ole etäisyys, jonka voi unohtaa. Se tarkoittaa, että jos jotain tapahtuu, se tapahtuu täällä päin ensimmäisten joukossa.
Iltaisin katson niitä valoja ja mietin, kuinka moni Porvoon keskustassa tietää niiden olemassa olosta ja ajattelee niiden tarkoittavan mitään. Ehkä ne näyttävät kaukaisilta. Turvallisilta. Joltakin, joka kuuluu jonnekin muualle.
Paperilla kaikki on kunnossa.
Onhan meillä VPK – paikallisia ihmisiä, jotka tekevät auttavat muun elämänsä ohella. On pelastuslaitos, 35 kilometrin päässä, lossin takana. Merivartioston alukset ovat merellä, kyllä ne pärjäävät. Ja tarvittaessa tulee vapaaehtoisia, vaikka WWF:n öljyntorjujia, kunhan ehtivät. Paperilla ketju toimii.
Mutta meri ei toimi paperilla. Jos merellä tapahtuu jotain, ensimmäinen kysymys ei ole strateginen. Se on hyvin konkreettinen: minne tullaan.
Mihin veneet ohjataan, kun ne palaavat öljyssä? Missä on laituri, johon voi kiinnittyä raskaalla kalustolla ilman että se pettää alta? Missä on piha, johon mahtuvat kuorma-autot, säiliöt ja ihmiset samaan aikaan?
Kuka avaa oven keskellä yötä. Missä riisutaan öljyiset varusteet. Missä pestään kädet. Mistä tulee juomavesi. Missä saa lämpimän kahvin, kun on ollut tuntikausia kylmällä merellä. Missä voi istua hetken ja jatkaa sitten takaisin. Missä levitetään kartat pöydälle, kun pitää päättää mitä tehdään seuraavaksi.
Nämä eivät ole yksityiskohtia. Nämä ovat edellytyksiä.
Saaristossa edellytykset eivät ole olemassa siksi, että joku järjestelmä on ne tänne tuonut. Ne ovat olemassa, koska täällä on ihmisiä ja yrityksiä, jotka pitävät niitä kunnossa joka päivä. Laiturit eivät kestä itsestään. Rakennukset eivät lämpene itsestään. Vesi ei tule hanasta, jos kukaan ei ole pitänyt järjestelmää hengissä.
Yritykset eivät täällä ole vain elinkeino. Ne ovat osa sitä näkymätöntä infraa, jonka varaan kaikki muu lopulta nojaa.
Silti samaan aikaan keskutelemme siitä, pitääkö palveluita olla – edes sellaisella etäisyydellä, että arki on mahdollista.
Ei kukaan vaadi kaikkea tänne. Mutta jos mitään ei ole riittävän lähellä, tänne ei myöskään jää kukaan. Ja kun kukaan ei jää, ei ole enää mitään, minkä varaan nojata.
Ulospäin mikään ei ehkä muutu heti. Meri on sama. Ne samat valot näkyvät horisontissa.
Mutta täällä ei ole enää ketään. Ja kun jotain tapahtuu, ei ole paikkaa, johon tulla. Ei laituria, joka kestää. Ei ovea, joka aukeaa. Ei vettä. Ei lämpöä.
Ei ketään.
Saaristo ei ole reuna-alue. Se on tapahtumien keskipiste. Täältä näemme joka ilta ne valot merellä.
Mutta kuka pitää valot päällä tuvissa jos täällä ei enää voi asua?
Erika Englund,
Pellinki, Porvoo
... See MoreSee Less
04.17.2026
0 CommentsComment on Facebook